Sunday, August 29, 2010

Hollywood Bulevardilta

Marilyn vahanukke Hollowood Bulevardilla. Kaksi seuraavaa kuvaa muuten vaan. Mutta katsokaapa alimmasta kuvasta mitka loydot tein kirpparilta. Kaksi aivan ihanaa kelloa. Niista puuttu patterit, joten en tieda toimiiko ne ees, mutta viis siita, paa-asia etta ovat makeen nakosia.

Tasta on poistettu pitka patka saarnaa...niita loytyy taas Kyynelkanavasta.

***
Marilyn is a one of the vax figures of Madame Tussauds Hollywood. Those incredible nice watches are my latest flea market finds.

13 comments:

  1. Pakko nyt munkin kommentoida, koska veit jalat suustani, tuota ei olis voinut paremmin kuvata, tuota yhteistyö haluttomuutta oman masennuksen hoidossa.

    Olen käynyt ihan samat vaiheet läpi. Paha olo ei helpotu, ennen kuin itse on valmis päästämään irti omista negatiivisista tunteista. Minä olin niille sokea. Negatiivisyyden näki vain muissa ja muiden asenteissa. Itsellä oli kyllä oikeus arvostella ja repostella muita, mutta auta armias, jos joku uskalsi tehdä sen toisin päin.

    Tosi makeet kellot, ihastuin varsinkin tuohon punaiseen. Oliko kalliita?

    Olga

    ReplyDelete
  2. Olga
    No juu, eikohan toi oo aika tyypillinen tarina. Ma luulen, etta harva on heti valmis myontamaan, etta juu, totta, minahan sen kaiken pahanolon itselleni sallin ja aiheutan.

    Mulle tarvittiin melkoinen kopautus kalloon ja pahan olon muuttuminen sietamattomaksi, ennen kuin herasin tosta tilasta.

    Kellot makso $4 kpl, joten olivat myos tosi halpoja. ;)

    ReplyDelete
  3. Kirjoitin jo yhden kommentin tanne, mutta en enaa osaa kayttaa konetta joten se havisi... ;)

    Anyway, mahtavat varit jalleen noissa sun kuvissa!

    Masennuksesta - itsekin terapioissa kayneena voin vain todeta, etta hyvin osasit tuon sanoiksi pukea. Turhauduin itsekin terapeutteihin, kun eihan ne mua ymmartanyt lainkaan. Miten vika olisi minussa voinut olla?? :D

    ReplyDelete
  4. Kuwaitin Kaunotar
    Jotain hassakkaa on ollut naiden kommentien kanssa, eilen luulin yhden kadonneen ja sitten se putkahtikin...

    Anyways, kiitos. :)

    Niin, ma luulen, etta toi vaihe on jokaisella alussa ja voihan sita tietty siihen jaada pidemmaksikin aikaa. Jos mulla olis terapia jatkunut tai olisin mennyt muualla, olisin kylla itse jatkanut tota ihan varmasti. ;)

    ReplyDelete
  5. Hyvin kirjoitit.En ole koskaan ollut terapiassa,mutta itsekin olen muuten tuontapaisia kokemuksia käynyt läpi,ja kyllä se sitten helpotti,kun alkoi miettimään,että eihän tästä pahanolon purkamisesta muihin seuraa mitään hyvää.
    Ihanat kellot,toivottavasti toimiikin.

    ReplyDelete
  6. Tosi upea Marilyn kuva:)

    Musta on aina ollut vaikeeta ottaa negatiivista
    kritiikkiä vastaan itestään.

    Mutta koitan itekin olla arvioimatta muiden elämää tai tekemisiä
    vaikka joskus siihenkin hiukan sortuu.

    Noi kelllot on kans upeat värit:)

    Jamssi

    ReplyDelete
  7. Yaelian
    On tietty hyva, etta siita pahasta olosta voi puhua, mutta pitaisi siina samalla ikaan kuin olla valmis paastamaan irti, mulla jai levy paalle, enka edes ajatellut, etta omista kaunoista voisi paasta eroon, ettei niita tarvi raahata mukanaan jatkuvasti.

    Kellojen toimivuudesta en viela tieda, mutta kivalta ne nayttaa. ;)

    Jamssi
    Juu, tuo Marilyn oli tosi ihana.

    Kylla se kritiikin ja arvostelun saaminen muilta voi olla vaikeaa, mutta jos siihen ottaa sellaisen asenteen, etta mitaa syyta ei ole loukkaantua, niin se helpottaa. Ei tarvitse vetaa herneita nenaan jokaisesta poikkipuolisesta asiasta.

    Ja sama toisten pain. Muiden jatkuva arvostelu oli mulle kuin joku sisaan rakennettu automaatti. Nykyisin koitan ajatella ymmartavaisesti kaikkia kohtaan.

    Eihan tuohon aina pysty, mutta se ei tietysti tarkoita sita, etteiko siihen silti vois pyrkia.

    Kellojen varit on kylla aivan mahtavat. :)

    ReplyDelete
  8. Luulin että olit laittanut oman kuvasi:), mutta se olikin "vaan" marilyn.
    Kuvasi ovat ihastuttavia ja pidän niistä aivan valtavasti.

    ReplyDelete
  9. Mielenkiintoista keskustelua täällä. Aika kauan on minunkin pitänyt elää ennenkuin olen alkanut ymmärtää (myöntää) mitään mistä sinä ja moni muu täällä puhuu.
    Itselleni otin tilaaaaa viime vuoden olemalla pois töistä. Elelin paffilaatikkojeni keskellä täytenä luuserina. Nyt opettelen työhönpaluuta (paffilaatikkojeni keskeltä). Yritän karkottaa olkapäälläni, pahoja ja negatiivisia ajatuksia höpöttävän, papukaijan kauas itsestäni, mutta arki, kiire, hälinä, liian monet pienet ihmiset yhdellä kertaa meinaavat ihan ahdistaa minut taas seinää vasten.
    Hieman taas pelkään..., mahdankohan tunnistaa ja osata ennakoida tuntomerkkejä ennenkuin alan taas painaa stressissä yötäpäivää. En vielä ole ihan varma uskoakseni, että olisin "kuivilla" itseni ja jaksamiseni kanssa.
    Oppimiseni kun tapahtuu niin hitain ja pienin askelin.
    Tuon olen myös kokenut, että "luulin sairastuneeni" masennukseen alettuani oireilla lähellä romahdusta, mutta olinkin sairastanut tautia jo pitkään, myötämättä mitään. Ihme tauti!

    ReplyDelete
  10. Tiitsa
    Kiitos, ja Marilynhan se vaan on, mutta onhan meissa koti niin paljon samaa nakoa, etta jatkuvasti mua luulaan talla Marilyniksi. ;D

    Rva Pioni
    Kovin tutulta toi sun kertomas kuullostaa. Ja tyypillista onkin toi, etta vasta kun tulee taydellinen burn out tai muuten stoppi, niin sita ikaan kuin jalkikateen havahtuu vasta huomaamaan, millaisessa ahdistuksessa ja miten negatiivisten ajatusten vallassa sita onkaan ollut. Sen pystyy jotenkin ihmeellisesti piilottamaan itseltaan. Ja sitten sita todellakin pitaa itseaan saamattomana luuserina.

    Se haliseva papukaija siina olkapaalla on kylla varsinainen pikku piru ja se hyokkaa kylla heti, jos mieli tulee levottomaksi. Mulle itselle on auttanut valtavasti, etta varsinkin kaiken halinan ja hassakan keskella taysin pysahdyn. Vedan kunnolla henkea ja rauhotun. Joskus tilanne paranee nopeasti, joskus joudun rauhottelemaan mieltani pidemmankin aikaa. Mutta olen huomannut, etta mitaan jarkea ei ole lahtea toimimaan tai tekemaan mitaan kiihtyneessa tai hermostuneessa mielentilassa.

    Toi on pitkaprosessi ja siina kannattaakin menna pienilla askeleilla, valilla yksi eteen ja kaksi taakse. Mutta kun huomaa, etta suunta on oikea, niin ei silloin vauhdilla ole valia.

    Ma olen nyt huomannut myos, etta oli harhainen kuvitelma, etta olisin jotenkin kuivilla. Niin helposti sita meinaa lahtea ylikierroksille ja sitten taas pettyneena putoaa kuoppaan.

    Mutta lonkotellaan kaikki yhdessa, kaikki kylla jarjestyy parhain pain aikanaan. ;)

    ReplyDelete
  11. Minäkin luulen, että masennus antaa itsestään merkkejä jo paljon ennen kuin mennään pohjamudissa. Niitä merkkejä on vaan tosi vaikea huomata ja itse niitä ei taida tajuta senkään vertaa.

    ReplyDelete
  12. Ihania kelloja.Jotenkin taas on alkanut haluta kelloa monen vuoden jälkeen...muistossa kaikki ne monet swachit eri kokoisina ja värisinä.Tossa muutama vuosi sitten yritinkin jo sellaista metsästää tyttäreni poikaystävän ylppärilahjaks...mut kunnon retro versioo ei sillon löytynyt.Nyt niitä näkyy taas tulleen...kahekskyt luvun nostalgiaa.

    ReplyDelete
  13. Kirjailijatar
    Juu, noin varmaan useasti on, en makaan huomannut oikeasti mitaan, ennen kuin koko pohja sitten yllattaen putos elamalta. Ja oikeastaan se rymahdys olikin hyva heratys. Vaikka se sattu, niin se oli tarpeen.

    Kylla se niin on, etta eritoten itselleen saattaa olla tosi sokea.

    Ihanuudet
    Mulla ei oo ollut kelloa sitten 70-luvun, mutta nyt on mullekin jotenkin tullut innostus. En valita vaikkei noi toimiskaan, ne toimii ainakin koristeena.

    Mun silmaa kanssa viehattaa nyt erityisesti tollaset retrokellot. Mulle niista tulee 70-luku mieleen. ;)

    ReplyDelete