Wednesday, August 11, 2010

Lisaa kyyneleita

No oli hiukan ennen aikaista kertoa, etta alan palautumaan pikku hiljaa normaaliin. Eilen olin ekaa kertaa Kaapon lahdon jalkeen ruokakaupassa. Ja pillahdin siella itkuun. Ma vaan itkin Robin olkaa vasten. Me seisottiin kauan siella hyllyjen valissa ja ma vaan itkin ja itkin. Ja mua alkaa itkettaan taas.

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa oli mielestani aika osuvasti kuvattu mun elamaani:
Olet jotenkin niin samaan aikaan löytänyt oman paikkasi ja toisaalta kokoajan etsimässä:)

Toi oli kylla aivan nappiin. Juuri tuollaiselta musta tuntuu. Olen onnellinen juuri tassa ja nyt. Teen unelma tyota ja olen loytanyt ihanan kumppanin. Viihdyn todella hyvin taalla Los Angelesissa. Mutta siltikin tuntuu, etta ei tassa ole kaikki. Aivan ehdottomasti mulla on oltava mahdollisuus nahda ennemman lapsiani, lapsenlasteni ja muutakin perhettani. Ja tietty ystavia. Mutta uskon, etta kaikki tuo on mahdollista tulevaisuudessa. Enaa en vaan viitsi tehda mitaan tarkkoja suunnitelmia sen suhteen, mita tulevaisuudessa pitaisi tapahtua.


Edit. Tastakin postauksesta on poistettu turhat hopinat...;)

18 comments:

  1. Se on aina rankkaa tuo eroaminen ja luopuminen...seurasin vuosia oma- kohtaisesti ja ystävien kautta,sitä kun asuu toisessa maassa ja"koti" on toisessa maassa.Sitä elää osan vuodesta puolitilassa...ensin odottaa "kotiin" pääsyä ja sitten kun taas palaa toiseen kotimaahansa...kaipaakin takaisin ja normaaliin palaaminen ottaakin taas koville.Ystäviäni asuu ja on asunut ulkomailla ja itse olen ollut naimisissa ulkomaalaisen kanssa.Ei se ole helppoa jakaa tunteitaan ja lähinnä läheisiään kahden tai useamman maan välillä.Ehkä tälläinen pitkä yhdessäolo kuten teilläkin oli vaatii taas pitemmän palautumisen arkeen.Tsemppiä kuitenkin ja toivottavasti Robin ymmärtää sua...ei ollut aina helppoa itse ymmärtää toisen ns.masennusta kotimaa-vierailun jälkeen...kun itse oli odottanut lasten kanssa isää pitkän loman jälkeen takaisin ja toinen eleli kuin unessa.Hyvä ystäväni,joka asustelee tällä hetkellä Englannissa taistelee koti-ikävän kanssa vähän väliä ja jokaisella Suomen reissulla meinaa jäädä tänne kokonaan lasten kanssa.

    ReplyDelete
  2. Ihanuudet
    Juu, toi oli mulle eka kokemus tuosta eroamisen rankkuudesta. Yllattavan raskas kokemus. Ja vaikka olen kylla kuullut ja lukenut taalta blogeistakin muiden kokemuksia, niin en sita oikein ymmartanyt, ennen kuin omalle kohdalle osui.

    Edellisessa suhteessani oli asiat toisin pain, mun ulkomaalaisella miehella oli perhe toisessa maassa, ja ma tunsin aina pelkoa ja ahdistusta jotenkin siita. Osaan nyt siita kokemuksesta oppineena ymmartaa Robin tunteita. Ollaan paljon juteltu tasta mun ikavasta. Ja olen yrittanyt parhaani mukaan selittaa, etta vaikka mulla on ikava perhettani, niin olen silti onnellinen taalla. Ja etta tuohon ongelmaan pitaa vaan loytaa jokin ratkaisu, yhteisen ratkaisu, hyva meille molemmille.

    Ma en viela tieda, mita sitten tapahtuu, kun tulen sinne Suomeen. En edes viitsi sita alkaa arvailemaan, koska en osannut tatakaan kokemusta ennalta mitenkaan arvata.

    ReplyDelete
  3. Ehkäpä tämä meidän elämämme on ikuista elämänkoulua,jossa jokaisena päivänä oppii yhtä sun toista itsestään ja toisista.Jos ei tee joitakin ns. poikeavia ratkaisua ei koskaan uskalla elää sitä omaa elämäänsä.Sinä voit kuitenkin olla onnellinen että sinun omat lapsesi ovat jo niin isoja...että myös sinä voit elää omaa eläämääsi.Tietenkin yhteys lapsiin ja lapsenlapsiin on tärkää,mutta onneksi nykyään on helpompaa pitää yhteyksiä netin välityksellä.Omat isommat lapseni ovat tavanneet isäänsä viimeksi 3,5 vuotta sitten, eivätkä nyttenkää ole yhteyksissä kovin usein,mutta mielessä sitäkin useammin ja poikani suunnittelee työharjoittelua isänsä kotimaassa.

    ReplyDelete
  4. Ihanuudet
    Naita asioita on tullut taalla tietty kelailtua ja aika vaikeaa on ollut hyvaksya itselle myos oma elama, olen valilla tuntenut siita suurta syyllisyytta ja se on yks tarkea asia, josta todellakin haluaisin paasta eroon, se ei palvele ketaan.

    Ma en ole itse nahnyt vanhempiani nyt 3 vuoteen ja yritan ymmartaa, etta olen heidan lapsi ja he kaipaa tietysti mua. Mutta toisaalta, ei se ole aika ja paikka, mika ihmissuhteissa on tarkeinta. Kylla se henkinen yhteys, on paljon tarkeampi. Hyvat suhteet kylla pysyy ja toisaalta pidemman eron aikana myos jotenkin tajuaa ihmissuhteiden arvon. Jos on aina yhdessa eika koe tallaisia pidempia eroja, niin suhteen voi tuntua niin itsestaan selvyyksilta, etta niita ei osaa tarpeeksi arvostaa.

    Onhan nama tietty aika jannia juttuja, ei tallaisia joudu tavalliset ydinperheet pohtimaan. Mutta tosi kiva naista on jutella.

    ReplyDelete
  5. Ymmärrän ihan tunteitasi,koska minunkin lapseni on siellä Suomessa kaukana minusta.Eroamiset ovat aina niin vaikeita.Aina on vähän yksi jalka yhdessä ja toinen toisessa maassa.

    ReplyDelete
  6. Varmasti on vaikea tilanne jos oma lapsi asuu muualla
    kun samassa maassa
    tuskin voin vaan kuvitella sitä eronikävää...

    Itsekin välillä ihmettelen
    että 10 vuotta olen asunut vieraalla maalla ja kotiutunut<3

    Minun perheeni on täällä
    mutta isää äitiä sisaruksia ja veljiä ikävöin suunnattomasti!.

    Ystäviä
    onneksi pääsen pari kertaa vuodessa Suomeen ja
    se auttaa asiaan;).

    Iso kasa haleja sinne.

    Jamssi

    ReplyDelete
  7. Yaelian
    Niin kai se on, etta sita jotenkin on tavallaan kahdessa maassa, jos omat lapset ei asu samassa maassa. Ehka juuri tuo valimatkan pituus saa eron tuntumaan niin dramaattiselta, en usko, etta jos olisin Suomessa ja eri kaupungissa, niin ero tuntuis niin vaikealta. Ma olen asunut koko aikuisen elamani eri kaupungissa aitini ja isani kanssa, ja en koskaan kokenut mitaan dramaattisia ero hetkia.

    ReplyDelete
  8. Jamssi
    Sa olet asunut jo sitten aika kauan ulkomailla ja sulla tietty kiva, etta koko perheesi on siella kanssasi.

    Ja kadehdin kylla teita Euroopassa asujia, teilla on paljon halvemmat ja lyhyemmat matkat Suomeen.

    Mutta makin olen kylla niin hyvin tanne kotiutunut, etta en osaa kuvitella, etta taalta ainakaan nyt viela pois lahtisin. Mutta tulevaisuudesta sitten ei tieda.

    ReplyDelete
  9. Lueskelin ensin tietysti Itkiksen postauksen ja sitten tämän keskustelun kommenteissa... puhuitte koti-ikävästä ja eri maassa asumisesta...

    Silti postausta lukiessani tunnistin omiakin tuntemuksiani, vaikka asunkin Suomessa ja suht lähellä kaikkia sukulaisiani. Minulla tuollaisen epämääräisen kaipuun johonkin aiheuttaa se, etten oikein tiedä mikä minusta "isona tulee" (siis nainen 50v!). Haluaisin tehdä "jotain", mutten oikein tiedä mitä ja miten - ja sillä pitäisi elääkin! Kyllähän kaikkea pientä puuhastelua löytyy yllin kyllin. Mutta sellainen ihme tunne on koko ajan, että odottaa jotain!!! Ja periaatteessa elämä kuitenkin on ihan järjestyksessä. Jotain vain tuntuu puuttuvan, eikä itsekään tiedä, mitä se on...

    ReplyDelete
  10. Oh my goodness look at that BEAUTIFUL little face!

    ReplyDelete
  11. kiva rentoutunut olo, jos voi jättää kontrolloinnin ja antaa vainasioiden tapahtua, eikä murehtia sellaisesta, mikä ei tärkeää

    ReplyDelete
  12. P.S.
    en enää 40 vuoden jälkeen kaipaa muualle

    ReplyDelete
  13. Tuire
    No tosi tutusta tunteesta sakin kirjoitat. Mua on vaivannut tuollainen epamaarainen kaipuu myos. Vasta nyt mulla on tunne, etta olen loytanyt sen oman juttuni, noin vuoden verran olen tehnyt jotain sellasta, josta todella nautin ja sen lisaksi siita tuntuu irtoavan viela se elantokin. 50 v olen minakin ja en ma kylla nytkaan ihan varma olen, teenko tata samaa viela isona, ehka musta voi tulla viela jotain muutakin. ;)

    Yoli
    Isn't he adorable, indeed! :))

    Hannele
    Uskomattoman rento ja vapautunut olo, en tajunnut kuinka paljon turhaa energiaa olen tuhlannut turhaan kontrollointiin, ihana huomata, etta asiat sujuu ilman mun ohjausta ja mika parasta, viela paremmin.

    Ma olin 47 kun muutin tanne Kaliforniaan, en olis ikina uskonut, jos joku olis ennustanut, etta mina muutan Amerikkaan. ;)

    ReplyDelete
  14. Osaan hyvin kuvitella tunteesi koska itse olen samanlaisessa tilanteessa. Koko suku Suomessa, lapsenlapset myös, joten ikävä on ollut alituisena seurana. Ystäviä on täällä, mutta viime talvi meni aika lailla omissa oloissa, en jaksanut hirveästi seurustella ikävöidessäni Suomeen ja ajattelin, että sinne jos pääsisin, niin kaikki olisi hyvin.

    Ei se vaan niin yksinkertaista ole tämäkään asia :), oma elämä on kuitenkin tärkeä ja se sattuu olemaan eri maassa, joten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se. Nyt olen vakaasti päättänyt, että alan elää OMAA elämää, ja yritän hyväksyä sen ikävänkin mikä siihen kuuluu.

    Nyt tuntuu, että minä selviän tästä, ja tuleva vuosi tulee olemaan helpompi ja osaan jo paremmin elää tätä päivää omassa kotonani ja asuinmaassani.

    ReplyDelete
  15. Päästäessään irti saa enemmän!

    Laitan kohta blogiini jotain suhtautumisesta elämään ja miten nauttia siitä enemmän. Joskus kaikki ohjeet ja elämäntapakirjat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta jotkut (lue: minä esim.) tarvitsen niitä selvitäkseni, sillä olen ikuinen Levoton Tuhkimo.

    ReplyDelete
  16. Minullakin ollut samanlaisia tuntemuksia. Lisaksi tuntuu silta etta kuulun kahteen maahan mutta en silti oikein kumpaankaan... Myos molemmissa on epavarma tilanne siten etta olisi hyvin vaikeaa sanoa, kummassa maassa se oikea koti on. Tuntuu etta kumpaan tahansa menekin, olen vaan lomalla ja kun vihdoin olen sitten siina toisessa maassa, taas tuntuu etta olen vaan valiaikaisesti lomalla. Kovasti toivoisin etta minulla olisi jommassakummassa maassa turvallinen vakituinen paikka nimelta koti. Josta ei tarvitsisi mihinkaan lahtea ja jossa voisi olla kuin kotonaan. Tallainen olisi tavoitteeni, moni muu pitaa tallaista asiaa itsestaan selvana mutta sita se ei ole. Pitaa olla kiitollinen jos on koti ja paikka johon kuuluu ja jossa on ihminen joka haluaa etta olet siella. Silti asenne ratkaisee kuten sanoit: ei auta murehtia koko aikaa sellaisesta mita ei ole, vaan olla kiitollinen siita kaikesta paljosta mita on saanut.

    Maria

    ReplyDelete
  17. Anonyymi
    Mielestani tassa kaikkein tarkeinta on se, etta hyvaksyy itse sen oman elamansa. Syyllisyyden tunne on todella rasittava ja se ei auta ketaan. Olen itse kamppaillut sen kanssa ja nyt musta tuntuu, etta olen paasemassa sinuksi sen tosiasian kanssa, etta todellakin, mun koti on nyt taalla ulkomailla. Ja siihen liittyy vakisinkin ikavan kokemista.

    Uskon, etta tulevasta vuodesta tulee sulle helpompi, mita paremmin hyvaksyt omat tilanteesi, sita paremmin selviat ja viihdyt juuri siella missa olet.


    Leena Lumi
    Ma olen myos tarvinnut elamantapakirjoja ja luen niita rentoutuakseni vielakin. Tosin ennen luin niita ahmimalla, kun yksi ei tuntunut toimivan, niin luin toisen ja kolmannen peraan. Ongelma oli siina, etta en tehnyt oikeasti mitaan, mita niissa neuvottiin tekemaan. En uskonu, etta mun ongelmat voisi rentoutumalla ja meditaatiolla ratketa. ;)

    ReplyDelete
  18. Maria
    No mulla meni vuosi, ennen kuin oikeastaan tajusin, etta mahan asun ulkomailla. En osannut ajatella, etta tama taalla, missa nyt asun, on mun koti.

    Ma olen suuren osan elamastani elanyt epavarmuudessa, tilanteessa jossa koko ajan on ollut pelko paalla, ihmissuhteissa on ollut levottomuutta ja rahatilanne on ollut katastrofaalinen. Sellanen on mielettoman rasittavaa.

    Tiedan, etta useimmille ihmisille, onneksi, turvallinen ja varma koti on itsestaan selvyys. Mulle se ei ole sita ollut, mutta nykyaan musta tuntuu, etta olen loytanyt vihdoin sellaisen. Mutta se varmuus ei loytynyt mun ulkopuolelta eika mistaan ulkoisista olosuhteista. Se loyty itsestani, siita etta olen loytanyt itseni ja alkanut hyvaksymaan itseni ja alkanut myos uskomaan, etta olen sen kodin ja turvan arvoinen.

    Murehtimalla heijastaa koko ajan ymparille hyvin rasittavaa energiaa tuhlavaa ilmapiiria. Ja sitten itse huomaa, kuinka epavarmuus heijastuu muista takaisin itselle.

    Kevenna taakkaa ajattelemalla, etta kaikki on hyvin juuri tassa ja nyt.;)

    ReplyDelete